Ilta oli kääntymässä yöksi, ja auringon viimeiset säteet valaisivat Aileenin kasvoja tämän istuessa keittiössään. Edessään hänellä oli höyryävä kuppi mansikkateetä, jonka seassa oli kolme isoa lusikallista sokeria. Vaikka Aileen tunsi jo levottomuuden hiipivän mieleensä, hän ei osoittanut minkäänlaista vastarintaa. Tämä olisi se yö, tänäyönä hän tulisi maksamaan synnistään, joka tapahtui viisi vuotta takaperin.

Hänellä oli ollut aviomies. Mies, joka oli kohdellut häntä hyvin, aivan kuin Aileen olisi ollut hänen elämänsä valo tunnelissa joka ei pitänyt sisällään valaisimia. Ja tuo mies oli kuollut. Ajanut moottoripyörällä vastaantulevaa rekkaa etupuskuriin. Iltainen aurinko oli ilmeisesti osunut suoraa silmiin, ja ohjausvirheestä pyörä oli ottanut suunnan kohti kuolemaa. Hautajaisissa arkku ei pitänyt sisällään kuin sen, mitä oli saatu pelastettua. Sadanmailin tuntivauhdissa ei kuolemalta kysytä missä kunnossa lähdetään. 

Aileen oli vastoin tapojaan sortunut juomaan samana iltana jona hänen miehensä oli haudattu, ja hän oli tavannut pubissa miellyttävän, punatukkaisen nuorukaisen. Aileen lähenteli jo neljääkymmentä, mutta tuo nuorimies, tuskin vielä puolessavälissä kolmeakymppiä, sai hänen sydämensä läpättämään. Ehkä syy tapahtumiin oli halvassa viskissä jota Aileen tilasi kerta toisensa jälkeen. He päätyivät Aileenin ja tämän kuolleen aviomiehen yhteiseen sänkyyn, vaikka hän oli päättänyt ettei huolisi elämäänsä enää ketään. Filmi katkesi, hän ei tuntenut enää mitään. Kaikki kääntyi mustaksi, ja keho tuntui painavalta. Seuraavana aamuna Aileenin avatessa hitaasti silmänsä, krapulan jyskyttäessä takaraivossa, hän ei nähnyt yöllisestä seuralaisestaan jälkeäkään.

Kuluneen viiden vuoden aikana Aileenin tuntema syyllisyys ja itseinho vain kasvoivat, ja hän näki painajaisia tummasta hahmosta joka löytäisi hänet, käsittelisi häntä, saisi hänet tuntemaan syntinsä painon. Ja jokin hänen sisällään kertoi, että tuo hetki olisi koittava tasan viiden vuoden kuluttua. Syytä siihen miksi juuri silloin, Aileen ei tiennyt. 

Kello näytti minuuttia vaille kaksitoista, talon ulkopuolella oli jo täysin pimeää, eikä Aileen erottanut kuin kaukana soratien päässä olevan postilaatikkorivin, jota tolpan nokassa roikkuva pieni lamppu valaisi.

Kolmekymmentä sekuntia, Aileen nousi tuoliltaan. Hän oli siemaillut teestään vain puolet, ja jätti nyt kupin pöydälle. Koko talo oli täysin ilman valoja lukuunottamatta keittiön katossa palavaa pientä hehkulamppua varjostimensa alla. 

Aileen otti askeleen kohti keittiön ikkunaa, hänen tarkoituksensa oli vilkaista vielä viimeisen kerran tähtiä, mutta hänen yllätyksekseen niitä ei ollut. Aileenin katse hakeutui alaspäin, ja hänen sydämentä jähmettyi pelosta.

Keittiön ikkunan toisella puolella seisoi tumma hahmo, jonka punaiset ja luomettomat silmät katsoivat häntä suoraan silmiin.

 

Uudessa työssäni minusta tuntuu, että eniten kiirettä aiheuttavat tyhmät ihmiset jättämällä lemmikkinsä paahtavan kuumaan autoon samalla kun itse kävelevät kaikessa rauhassa ilmastoitua ostoskeskusta läpi. Mihinkäs sitä olisi kiire, kyllähän se koira nyt siellä autossa pärjää? Sori, ei se pärjää. Meinasi tulla kiire kun autoon jätetty saksanpaimenkoira yritti viimeisillä voimillaan raapia itsensä ulos auton oven välistä. Hätäkeskus antoi neuvoksi odottaa vielä kymmenen minuuttia, jos ketään ei kuulu, ole hyvä ja lyö lasi sisään. Olin odottanut 35 minuuttia auton vieressä soittohetkellä ja puhunut koiralle mukavia, tämän katsellessa minua surullisin silmin ja ihmetellen miksi hän joutui kestämään tällaista.

Omistajien tultua paikalle kysyin vakavaan äänensävyyn kauanko koira on ollut autossa? Vastaus kuului: "Noin kymmenen minuuttia.." Silmiin eivät katsoneet, ja sanoinkin välittömästi väitteen olevan paskapuhetta. Raportistani näytin kuinka olin sen tehnyt noin 40 minuuttia sitten. Tähän vastaus kuului: "Ei kuulu sinulle missä koiraani pidän, se on tottunut kyllä. Hyvin pärjää." Jos vartijana minulla olisi oikeus takoa ihmisten päähän järkeä muutoin kuin sanoin, olisin varmasti sen tuossa tilanteessa tehnyt. Ja niin että varmasti menee perille. 

Ihmiset hankkivat lemmikkejä, ja se on hienoa. Eläimet saavat omalla käytöksellään ja olemassaolollaan meille hyvän olon vaikka olisi kuinka kurjaa. Mutta miksi me annamme takaisin yllämainittuja kokemuksia? On PAKKO löytyä jokin muu vaihtoehto kuin tulikuumaan autoon jättäminen. Eläimillä on oikeus elää hyvä ja onnellinen elämä ilman tällaisia kokemuksia. Pahimmassa tapauksessa jonojen ollessa pitkiä, oma rakas lemmikki kuolee nestehukkaan ja sydänkohtaukseen. Siksi otan tämän aiheen niin vakavasti, lähinnä ehkä siksi että törmään siihen melkein joka päivä. Monet ovat ymmärtäväisiä kun heille asiasta sanoo, jotkut eivät. Heille täytyy vain sanoa kovemmin. 

Ehkä se kuollut lemmikki on sitten se viimeinen vaihtoehto jolloin todetaan:

"No voihan, miten tässä näin kävi.."

On kulunut taas tovi siitä kun viimeksi avasin sanaisan arkkuni teille tänne Vuodatukseen. Ensimmäisen novellini valmiiksi saamisesta on kulunut jo hyvä tovi, ja seuraava projekti on keskeneräisenä tietokoneeni kovalevyllä. 

Nyt kun asiaa miettii syvemmin, ehkä kirjoittaminen on kuin onkin se ammatti johon haluaisin pyrkiä. Sellainen omituinen, utuinen haave joka jossain aivojeni perukoilla kutoo sukkaa ja odottaa että avaisin sille kunnolla oven?

Tällähetkellä kirjoitan tarinaa huippusuositusta Blizzard Entertainmentin videopelistä "World of Warcraft." Valtaisalla historialla varustettu fantasiamaailma kahlitsi mielenkiintoni jo kymmenen vuotta sitten, ja tässä sitä nyt ollaan.

Päätin aloittaa tämänhetkisen projektin varsinaisesti vasta kolmisen viikkoa sitten. Töissä ollessani totesin itselleni: "Joo, nyt mä sen teen." Kaivoin puhelimen taskustani ja aloin kirjoittamaan muistioon ensimmäistä kappaletta. Siitähän se sitten lähti. Nyt kappaleita on kertynyt jo toistakymmentä, ja jälleen uutena utuisena haaveena olisi saada aikaiseksi jopa kaksi kirjaa. 

Tekijänoikeuslait ovat siinä mielessä muurina edessäni, että en saa tarinaani julkaistua mihinkään suuntaan Suomessa. Tai ainakaan en usko. Vaskikirjoista minulle vastattiin, että he eivät ainakaan tällaiseen kykene, ja siihen minun on luultavasti tyydyttävä. Onneksi en tee tätä liian vakavasti, omaksi ilokseni kirjoittaminen tuntuu hienolta, ja ystäväni kyllä kertovat mitä mieltä ovat mielikuvitukseni tuotoksista. 

Tällaista tähän päivään, hyvää loppuviikkoa.

Mietin töissä istuessani usein, että missä mennään ojaan. Enkä nyt tarkoita liukkaita tai jäisiä pihateita, teinien suosimia mutkaisia pikkuteitä saatika moottoriteitä työkiireessä. Vaan omaa kotimaatani, Suomi.

Meillä on jo pitkään ollut erilaisia säädöksia, verojen korotuksia, asioita jotka tuppaavat tekemään kuluttajien elämästä hankalampaa. Otan tähän alkuun heti yhden esimerkin: Ensin lainataan valtavat summat rahaa Kreikkaan, jotta nämä pääsisivät taas tolpilleen ja porskuttamaan. Kaikki on hyvin, lupaillaan, että verot eivät nouse ja homma luistaa kuin Mäkäräisen suksi. Mutta toisin käy. Tänään, tämän tekstin tullessa ulos, luen uutisista kuinka kreikkalainen mikälie- päättäjä/poliitikko kertoo, kuinka lainan ehtoja tullaan muuttamaan. Ei tarvitse olla lukiota käynyt ymmärtääkseen, että suomen lainaama summa jäi niille teilleen.

Olen myös lukenut suuressa määrin erilaisia blogeja liittyen siihen, minkälaisia tunteita nämä muutokset saavat aikaan kotimaan ihmisissä. Tiivistettynä yhteen sanaan: Vituttaa. Eikä se ole mikään ihme.

Ron Jeremy oli ihmeissään siitä, kuinka hänen naamansa sensuroitiin viskipullon kyljestä. Syy oli.. Järkeenkäypä? "Se saa ihmiset ajattelemaan, että juomalla kyseistä viskiä, saa ilman poikkeusta seksiä samaisena iltana. Kun haastateltavalti kysyttiin, että onko tämä todella se ainut syy, vastaus kuului: "No, sellaisia ajatuksia siitä voi syntyä.." En ymmärrä mistä nämä ihmiset tulevat. Jos tunnetaan pakottavaa tarvetta siihen, että saataisiin ihmisiltä kaikki ns. "kiva" vietyä, niin käytettäisiin edes järkeä perusteluissa ja puheenvuoroissa. Lapsikin ymmärtää, että tuon on paskapuhetta.

Mitäs sitten, kun kolmekymmenttä vuotta rekkaa ajanut rekkamies-tai nainen joutuu todistamaan ammattipätevyytensä, koska direktiivi näin vaatii. Onko tässä asiassa todella ajateltu sitä, että halutaan kartoittaa suomalaisten rekkakuskien pätevyyttä, vai onko tämä vain uusi keino kerätä hiluja valtion taskuun.
Vaikka käytän sanaa "hilu," sitä se ei todellakaan ole, sillä kyseinen kurssi maksaa käsitykseni mukaan useamman tonnin. Jos tässä maassa rekkamiehet toteavat, että pitäkää vittu tunkkinne, mennään metsään ja kovaa.

Jossain kohtaa olisi hyvä pysähtyä miettimään, en itse tämän enempää viitsi taikka halua kirjoittaa, koska alan tuntemaan syvää *itutusta ja pahoinvointia näitä asioita miettiessäni. Minusta on kurjaa, kuinka mitään kotimaista ei voida enää tukea. Kaikesta tehdään niin helvetin hankalaa. Ja kultainen 2000 luku on vasta aluillaan.

Rami seisoi samalla polulla kuin aikaisemmin, mutta tälläkertaa se tuntui paljon lyhyemmältä. Hautakivet hänen ympärillään loivat ilmeettömiä katseita häneen, kuin vaatien häntä kävelemään eteenpäin. Hän nielaisi kuivaa kurkkuaan ja otti ensimmäisen askeleen, se tuntui vaivattomalta. Sitten toisen, kolmannen. Nyt hän tunsi sen taas: Ahdistava tunne hänen selkänsä takana voimistui, Rami kääntyi katsomaan hikikarpalot otsallaan ja haukkoi henkeään. Hautakivien juurelta oli mullasta noussut ylös niiden asukit, mädäntyneet ruumiit joiden silmissä hehkui tulipunaiset kekäleet. 
"Mene... Sinun... On mentävä... Pelasta..." Vaikka elävien kuolleiden leuat eivät liikkuneet, Rami kuuli niiden äänen päänsä sisällä. Hän kääntyä ja lähti juoksemaan eteenpäin, peittäen käsillä korvansa ja toivoen, että hän pian saapuisi polun päähän.

Rami saapui vihdoin polun päähän, hän hidasti juoksuaan ja lopulta pysähtyi taas tuon suuren, himmeää kuolemanvaloa hohtavan hautakiven luokse. Laatta oli yhä paikoillaan ja siinä luki sama teksti. Rami veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri. Kasvoton olento mustassa kaavussa seisoi hänen takanaan, tuijottaen häntä suoraa silmiin, silmillä joita ei ollut.
"Olen valmis ottamaan vastaan, mitä ikinä se onkaan. Haluan vain päättää tämän. Haluan tietää, miksi olen täällä ja mitä tuo laatan teksti tarkoittaa." Ramin ääni kuulosti paljon väsyneemmältä ja syvemmältä kuin kolmekymppisen yleensä. Olento tuijotti häntä lyhyen hetken kunnes lähti hitaasti lipumaan eteenpäin ja kosketti Ramin rintaa. Tälläkertaa kosketus aiheutti kieppumista ja Ramista tuntui, kuin hänen jalkansa irtaantuisivat maasta ja hän lähtisi lentoon, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan hänen eteensä aukesi näkymä, aivan kuin hän olisi katsonut elokuvaa. Mutta tässä filmissä päähenkilö ei ollut Hollywoodista tuttu näyttelijä, se oli Rami itse.

Rami katsoi itseään makaamassa asuntonsa lattialla, huumeneula makasi hänen vierellään yhtä liikkumattomana kuin hänen ruumiinsa. Pieni määrä kuivunutta verta oli pinttynyt piikin päähän. Ramin silmät olivat auki, mutta ne olivat sumeat. Hän hengitti heikosti. Ramin oli vaikea katsoa itseään, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja valuivat vuolaasti pitkin poskia tarttuen matkalla sänkeen.
"Minä.. Petin perheeni, en kertonut.. En välittänyt.. He ovat varmasti huolissaan, nyt ymmärrän.." Sama kieppuminen kuin aikaisemmin ja hän oli taas olennon kanssa hautakiven edessä.
"Sinä.. Olet valmis." Olennon kylmä ääni piiskasi ilmaa, hän havahtui nykäisyyn napansa alla ja ympäröivä maailma muuttui jälleen mustaksi.

Rami havahtui asuntonsa lattialta hiestä märkänä, hän nousi varoen seisomaan ja katsoi ympärilleen. Kaikki näytti siltä kuin pitikin, huonekalut olivat paikallaan ja ikkunasta näki kuinka kadut olivat täynnä elämää. Ramin katse pysähtyi lattialla makaavaan huumeneulaan, hän otti sen käteensä ja silmäili sitä hetken. Hän istui keittiön tuolille, laittoi neulan viereensä pöydälle ja kaivoi kännykän taskustaan. Avatessaan yhteystiedot hän tiesi jo mitä sanoa.

"Hei, äiti. Haluaisitko tulla kahville, meidän pitäisi puhua."