Hänellä oli ollut aviomies. Mies, joka oli kohdellut häntä hyvin, aivan kuin Aileen olisi ollut hänen elämänsä valo tunnelissa joka ei pitänyt sisällään valaisimia. Ja tuo mies oli kuollut. Ajanut moottoripyörällä vastaantulevaa rekkaa etupuskuriin. Iltainen aurinko oli ilmeisesti osunut suoraa silmiin, ja ohjausvirheestä pyörä oli ottanut suunnan kohti kuolemaa. Hautajaisissa arkku ei pitänyt sisällään kuin sen, mitä oli saatu pelastettua. Sadanmailin tuntivauhdissa ei kuolemalta kysytä missä kunnossa lähdetään. 

Aileen oli vastoin tapojaan sortunut juomaan samana iltana jona hänen miehensä oli haudattu, ja hän oli tavannut pubissa miellyttävän, punatukkaisen nuorukaisen. Aileen lähenteli jo neljääkymmentä, mutta tuo nuorimies, tuskin vielä puolessavälissä kolmeakymppiä, sai hänen sydämensä läpättämään. Ehkä syy tapahtumiin oli halvassa viskissä jota Aileen tilasi kerta toisensa jälkeen. He päätyivät Aileenin ja tämän kuolleen aviomiehen yhteiseen sänkyyn, vaikka hän oli päättänyt ettei huolisi elämäänsä enää ketään. Filmi katkesi, hän ei tuntenut enää mitään. Kaikki kääntyi mustaksi, ja keho tuntui painavalta. Seuraavana aamuna Aileenin avatessa hitaasti silmänsä, krapulan jyskyttäessä takaraivossa, hän ei nähnyt yöllisestä seuralaisestaan jälkeäkään.

Kuluneen viiden vuoden aikana Aileenin tuntema syyllisyys ja itseinho vain kasvoivat, ja hän näki painajaisia tummasta hahmosta joka löytäisi hänet, käsittelisi häntä, saisi hänet tuntemaan syntinsä painon. Ja jokin hänen sisällään kertoi, että tuo hetki olisi koittava tasan viiden vuoden kuluttua. Syytä siihen miksi juuri silloin, Aileen ei tiennyt. 

Kello näytti minuuttia vaille kaksitoista, talon ulkopuolella oli jo täysin pimeää, eikä Aileen erottanut kuin kaukana soratien päässä olevan postilaatikkorivin, jota tolpan nokassa roikkuva pieni lamppu valaisi.

Kolmekymmentä sekuntia, Aileen nousi tuoliltaan. Hän oli siemaillut teestään vain puolet, ja jätti nyt kupin pöydälle. Koko talo oli täysin ilman valoja lukuunottamatta keittiön katossa palavaa pientä hehkulamppua varjostimensa alla. 

Aileen otti askeleen kohti keittiön ikkunaa, hänen tarkoituksensa oli vilkaista vielä viimeisen kerran tähtiä, mutta hänen yllätyksekseen niitä ei ollut. Aileenin katse hakeutui alaspäin, ja hänen sydämentä jähmettyi pelosta.

Keittiön ikkunan toisella puolella seisoi tumma hahmo, jonka punaiset ja luomettomat silmät katsoivat häntä suoraan silmiin.

Omistajien tultua paikalle kysyin vakavaan äänensävyyn kauanko koira on ollut autossa? Vastaus kuului: "Noin kymmenen minuuttia.." Silmiin eivät katsoneet, ja sanoinkin välittömästi väitteen olevan paskapuhetta. Raportistani näytin kuinka olin sen tehnyt noin 40 minuuttia sitten. Tähän vastaus kuului: "Ei kuulu sinulle missä koiraani pidän, se on tottunut kyllä. Hyvin pärjää." Jos vartijana minulla olisi oikeus takoa ihmisten päähän järkeä muutoin kuin sanoin, olisin varmasti sen tuossa tilanteessa tehnyt. Ja niin että varmasti menee perille. 

Ihmiset hankkivat lemmikkejä, ja se on hienoa. Eläimet saavat omalla käytöksellään ja olemassaolollaan meille hyvän olon vaikka olisi kuinka kurjaa. Mutta miksi me annamme takaisin yllämainittuja kokemuksia? On PAKKO löytyä jokin muu vaihtoehto kuin tulikuumaan autoon jättäminen. Eläimillä on oikeus elää hyvä ja onnellinen elämä ilman tällaisia kokemuksia. Pahimmassa tapauksessa jonojen ollessa pitkiä, oma rakas lemmikki kuolee nestehukkaan ja sydänkohtaukseen. Siksi otan tämän aiheen niin vakavasti, lähinnä ehkä siksi että törmään siihen melkein joka päivä. Monet ovat ymmärtäväisiä kun heille asiasta sanoo, jotkut eivät. Heille täytyy vain sanoa kovemmin. 

Ehkä se kuollut lemmikki on sitten se viimeinen vaihtoehto jolloin todetaan:

"No voihan, miten tässä näin kävi.."

Nyt kun asiaa miettii syvemmin, ehkä kirjoittaminen on kuin onkin se ammatti johon haluaisin pyrkiä. Sellainen omituinen, utuinen haave joka jossain aivojeni perukoilla kutoo sukkaa ja odottaa että avaisin sille kunnolla oven?

Tällähetkellä kirjoitan tarinaa huippusuositusta Blizzard Entertainmentin videopelistä "World of Warcraft." Valtaisalla historialla varustettu fantasiamaailma kahlitsi mielenkiintoni jo kymmenen vuotta sitten, ja tässä sitä nyt ollaan.

Päätin aloittaa tämänhetkisen projektin varsinaisesti vasta kolmisen viikkoa sitten. Töissä ollessani totesin itselleni: "Joo, nyt mä sen teen." Kaivoin puhelimen taskustani ja aloin kirjoittamaan muistioon ensimmäistä kappaletta. Siitähän se sitten lähti. Nyt kappaleita on kertynyt jo toistakymmentä, ja jälleen uutena utuisena haaveena olisi saada aikaiseksi jopa kaksi kirjaa. 

Tekijänoikeuslait ovat siinä mielessä muurina edessäni, että en saa tarinaani julkaistua mihinkään suuntaan Suomessa. Tai ainakaan en usko. Vaskikirjoista minulle vastattiin, että he eivät ainakaan tällaiseen kykene, ja siihen minun on luultavasti tyydyttävä. Onneksi en tee tätä liian vakavasti, omaksi ilokseni kirjoittaminen tuntuu hienolta, ja ystäväni kyllä kertovat mitä mieltä ovat mielikuvitukseni tuotoksista. 

Tällaista tähän päivään, hyvää loppuviikkoa.

Meillä on jo pitkään ollut erilaisia säädöksia, verojen korotuksia, asioita jotka tuppaavat tekemään kuluttajien elämästä hankalampaa. Otan tähän alkuun heti yhden esimerkin: Ensin lainataan valtavat summat rahaa Kreikkaan, jotta nämä pääsisivät taas tolpilleen ja porskuttamaan. Kaikki on hyvin, lupaillaan, että verot eivät nouse ja homma luistaa kuin Mäkäräisen suksi. Mutta toisin käy. Tänään, tämän tekstin tullessa ulos, luen uutisista kuinka kreikkalainen mikälie- päättäjä/poliitikko kertoo, kuinka lainan ehtoja tullaan muuttamaan. Ei tarvitse olla lukiota käynyt ymmärtääkseen, että suomen lainaama summa jäi niille teilleen.

Olen myös lukenut suuressa määrin erilaisia blogeja liittyen siihen, minkälaisia tunteita nämä muutokset saavat aikaan kotimaan ihmisissä. Tiivistettynä yhteen sanaan: Vituttaa. Eikä se ole mikään ihme.

Ron Jeremy oli ihmeissään siitä, kuinka hänen naamansa sensuroitiin viskipullon kyljestä. Syy oli.. Järkeenkäypä? "Se saa ihmiset ajattelemaan, että juomalla kyseistä viskiä, saa ilman poikkeusta seksiä samaisena iltana. Kun haastateltavalti kysyttiin, että onko tämä todella se ainut syy, vastaus kuului: "No, sellaisia ajatuksia siitä voi syntyä.." En ymmärrä mistä nämä ihmiset tulevat. Jos tunnetaan pakottavaa tarvetta siihen, että saataisiin ihmisiltä kaikki ns. "kiva" vietyä, niin käytettäisiin edes järkeä perusteluissa ja puheenvuoroissa. Lapsikin ymmärtää, että tuon on paskapuhetta.

Mitäs sitten, kun kolmekymmenttä vuotta rekkaa ajanut rekkamies-tai nainen joutuu todistamaan ammattipätevyytensä, koska direktiivi näin vaatii. Onko tässä asiassa todella ajateltu sitä, että halutaan kartoittaa suomalaisten rekkakuskien pätevyyttä, vai onko tämä vain uusi keino kerätä hiluja valtion taskuun.
Vaikka käytän sanaa "hilu," sitä se ei todellakaan ole, sillä kyseinen kurssi maksaa käsitykseni mukaan useamman tonnin. Jos tässä maassa rekkamiehet toteavat, että pitäkää vittu tunkkinne, mennään metsään ja kovaa.

Jossain kohtaa olisi hyvä pysähtyä miettimään, en itse tämän enempää viitsi taikka halua kirjoittaa, koska alan tuntemaan syvää *itutusta ja pahoinvointia näitä asioita miettiessäni. Minusta on kurjaa, kuinka mitään kotimaista ei voida enää tukea. Kaikesta tehdään niin helvetin hankalaa. Ja kultainen 2000 luku on vasta aluillaan.

Rami saapui vihdoin polun päähän, hän hidasti juoksuaan ja lopulta pysähtyi taas tuon suuren, himmeää kuolemanvaloa hohtavan hautakiven luokse. Laatta oli yhä paikoillaan ja siinä luki sama teksti. Rami veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri. Kasvoton olento mustassa kaavussa seisoi hänen takanaan, tuijottaen häntä suoraa silmiin, silmillä joita ei ollut.
"Olen valmis ottamaan vastaan, mitä ikinä se onkaan. Haluan vain päättää tämän. Haluan tietää, miksi olen täällä ja mitä tuo laatan teksti tarkoittaa." Ramin ääni kuulosti paljon väsyneemmältä ja syvemmältä kuin kolmekymppisen yleensä. Olento tuijotti häntä lyhyen hetken kunnes lähti hitaasti lipumaan eteenpäin ja kosketti Ramin rintaa. Tälläkertaa kosketus aiheutti kieppumista ja Ramista tuntui, kuin hänen jalkansa irtaantuisivat maasta ja hän lähtisi lentoon, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan hänen eteensä aukesi näkymä, aivan kuin hän olisi katsonut elokuvaa. Mutta tässä filmissä päähenkilö ei ollut Hollywoodista tuttu näyttelijä, se oli Rami itse.

Rami katsoi itseään makaamassa asuntonsa lattialla, huumeneula makasi hänen vierellään yhtä liikkumattomana kuin hänen ruumiinsa. Pieni määrä kuivunutta verta oli pinttynyt piikin päähän. Ramin silmät olivat auki, mutta ne olivat sumeat. Hän hengitti heikosti. Ramin oli vaikea katsoa itseään, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja valuivat vuolaasti pitkin poskia tarttuen matkalla sänkeen.
"Minä.. Petin perheeni, en kertonut.. En välittänyt.. He ovat varmasti huolissaan, nyt ymmärrän.." Sama kieppuminen kuin aikaisemmin ja hän oli taas olennon kanssa hautakiven edessä.
"Sinä.. Olet valmis." Olennon kylmä ääni piiskasi ilmaa, hän havahtui nykäisyyn napansa alla ja ympäröivä maailma muuttui jälleen mustaksi.

Rami havahtui asuntonsa lattialta hiestä märkänä, hän nousi varoen seisomaan ja katsoi ympärilleen. Kaikki näytti siltä kuin pitikin, huonekalut olivat paikallaan ja ikkunasta näki kuinka kadut olivat täynnä elämää. Ramin katse pysähtyi lattialla makaavaan huumeneulaan, hän otti sen käteensä ja silmäili sitä hetken. Hän istui keittiön tuolille, laittoi neulan viereensä pöydälle ja kaivoi kännykän taskustaan. Avatessaan yhteystiedot hän tiesi jo mitä sanoa.

"Hei, äiti. Haluaisitko tulla kahville, meidän pitäisi puhua."

Hän saapui vajaan kymmenen minuutin päästä hautausmaan portille, jonka edustalla nökötti yhä sama penkki jolle hän oli pysähtynyt polttamaan tupakkia. Penkki, jolla hän oli kokenut elämänsä todentuntuisimman painajaisen. Ja nyt olisi aika ottaa selvää, oliko hän menettänyt lopullisesti järkensä. Rami istui penkille, otti viimeisen tupakkansa askistaan, laittoi sen suuhunsa muttei sytyttänyt. Hänellä ei ollut enää mitään millä sitä sytyttää, sillä hänen vuosia uskollisesti palvellut zipponsa oli saanut maistaa vittuuntuneisuuden puuskaa ja lentänyt päin kovaa asfalttia murtuen palasiksi. 
"Saisiko olla tulta?" Tuttu ääni kysyi hänen viereltään, saaden Ramin sydämen jättämään yhden lyönnin välistä

Rami nosti hitaasti katseensa ja näki saman miehen, joka oli seisonut aikaisemmin täysin samassa paikassa. Hänen pienet mutta terävät silmänsä olivat porautuneet Ramiin, aivan kuin hän katsoisi suoraa hänen sieluunsa. 
"Joo, tulisi tarpeeseen.. Viimeinen rööki, keuhkot tuntuvat vetävän viimeisiään." Rami sai pidettyä äänensä tasaisena ja nousi seisomaan. Mies kaivoi taskustaan tulitikut ja raapaisi yhden palamaan. Kaunis, pieni liekki tanssi Helsingin yössä kuin nauttien vapaudestaan. Rami vei tupakkansa pään liekkiin ja imaisi sen palamaan. Karvas, kitkerä savu tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja sai ne kiljumaan tuskasta. Tälläkertaa Rami sai pidettyä yskäkohtauksen sisällään, hän painoi päänsä ja puhalsi savut ulos nenästään.
Hän nosti katseensa ja huomasi miehen yhä tuijottavan häntä, Ramin valtasi jälleen sama pakokauhu jonka hän oli tuntenut jo monta kertaa kuluneen yön aikana.
"Tiedätkö sinä mitä täällä tapahtuu?" Sanat karkasivat hänen suustaan vahingossa, ja ennenkuin hän ehti vetämään sanojaan takaisin, mies jo vastasi hänelle.
"Olen täällä vain lähettinä, sinun tulee löytää tiesi pää. Se ei ole enää kaukana. Tiedät kyllä, mitä sinun tulee tehdä." Tämän sanottuaan mies tarttui ramia olkapäästä ja puristi. Ympärillä oleva maailma sumeni, viimeinen asia mitä Rami näki, oli kuinka hänelle tulta tarjonneen miehen pienet, terävät silmät muuttuivat punaisiksi.

Rami pysähtyi vasta, kun ahdistava tunne oli lähtenyt hänen rinnastaan. Vapisevin sormin hän otti povitaskustaan savukkeen, istahti suljetun terassin sisäänpääsyn portaille ja laittoi sen vapisevien, kylmien huuliensa väliin. Kun hän nappasi askinsa vierestä sytyttimen ja yritti saada tulta aikaiseksi, zipon sytytinrulla löi vain kipinää, ei tulesta tietoakaan.
"Saatanan paska!" Rami ärjäisi ja heitti zipon voimalla menemään, se osui kolahtaen asfalttiin ja hajosi kolmeen osaan. Huokaisten hän painoi päänsä, sulki silmänsä ja antoi viileän ilman virrata nenästä sisään, ja huokaisten päästi sen suustaan ulos. Rami haroi hiuksiaan, niihin kuivunut hiki sai ne tuntumaan viileiltä ja miellyttäviltä. Hänen sormensa eksyivät niskaan, ja hänen ruumistaan jäykisti yhtäkkinen kipu. Rami kaivoi kännykkänsä taskustaan, sihtasi kameran niskaansa ja otti kuvan, jonka katsominen sai hänen vatsansa muljahtamaan ympäri.

Hänen niskaansa koristi jo haalenemaan päin oleva jälki, josta selvästi erottui viisi sormea jotka olivat sitä unessa puristaneet. Jäljen ympärillä oleva iho oli tulipunaista, kuin sitä olisi poltettu jollain. Rami tuijotti kuvaa sanattomana ja kokeili vielä niskaansa, sama kipuaalto pyyhkäisi hänen ylitseen kuin aikaisemmin, saaden hänet puremaan hampaansa yhteen.
 
Tovin portailla istuttuaan Rami havahtui säpsähtäen ja katsoi ympärilleen. Vaikka kello läheni seitsemää aamulla, missään ei näkynyt ketään. Ei tylsistyneen oloisia pukumiehiä salkkujensa kanssa, ei nuorisoa matkalla kouluun, ei busseja tai ratikoita. Aivan kuin Rami olisi herännyt toiseen ulottuvuuteen. Nyt kun asiaa mietti tarkemmin, hän ei ollut nähnyt ketään edes kävellessään Hietaniemessä. Ainut ihminen jonka hän oli kohdannut, oli tuo herra joka oli kysynyt hänen vointiaan. Herra, jonka lähellä Rami tunsi pakokauhua ja kuvainnollisesti tukehtuvansa. 
Ehkä tälle kaikelle olisi selitys, vaikka sormenjäljet hänen niskassaan kielivätkin jostain muusta. Oliko hän ehkä puristanut itseään niskasta nukkuessaan? Oliko hän edes nukkunut? Muuta selitystä hän ei keksinyt. 

Jokaisella askeleella sora valitti hänen kenkänsä alla, aivan kuin anoen ettei hän ottaisi enää yhtäkään askelta. Aivan kuin hänen haluttaisiin pysähtyvän ja kääntyvän takaisin. 
  "Mitä helvettiä tämä on, miksi olen täällä ja mikä tämä tunne rinnassani on? Oli mikä oli, lähden samaa reittiä kuin tulinkin ja-." Yhtäkkiä hänet valtasi pakokauhun tunne, aivan kuin joku tai jokin olisi uhannut häntä näkymättömällä aseella. Rami kääntyi kannoillaan, ja hänen hengityksensä salpautui näystä jonka hän kohtasi.
Aivan kuin hänen eteensä olisi laskettu suuri, musta kangas. Kangas, josta tuhannet ja taas tuhannet punaiset silmät tuijottivat häntä, aivan kuin pyytäen häntä käymään sisään. Aivan kuin odottaen, että Rami vain ottaisi askeleen eteenpäin, sinne mistä hän oli tullut, jotta nämä olennot saisivat hänestä otteen. Vetäisivät hänet mukaansa jonnekkin, josta ei olisi enää paluuta. Ramin suusta pääsi pelon ulvahdus, hän kääntyi poispäin noista kammottavista, tuijottavista painajaisista ja pinkaisi juoksuun.

Hautakivet vilisivät Ramin molemmilla puolilla hänen juostessaan henkensä edestä, sorapolku vain jatkui ja jatkui, mutta Rami ei enää välittänyt, hän halusi vain päästä pois tästä painajaismaisesta paikasta. Mitä pidemmälle hän juoksi, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen, Rami ei edes muistanut koska oli viimeksi juossut samalla tavalla. Kun hän viimein uskalsi nostaa katseensa, hän havaitsi kuinka polku alkoi vihdoin loppua, ehkä sadan metrin päässä kajasti himmeää, vieläkin aavemaisempaa valoa kuin hautakivistä hänen ympärillään.

Hän hidasti vauhtiaan, noin vajaan viiden metrin päässä hänen edessään seisoi marmorista hakattu hautakivi. Sen pinta hohti yliluonnollista valoa, ja vaikka Rami seisoi usean metrin päässä, hänet valtasi ahdistus ja pelko siitä, mitä tämä kivi piti sisällään. Hitain ja epävarmin askelin Rami lähestyi hautakiveä, siihen oli lyöty kultaa muistuttavasta materiaalista tehty laatta jossa luki: 
"Sinä petit meidät kaikki. Sinä teit sen, ei kukaan muu. Ja nyt saat maksaa."
Laatassa olevan tekstin alla luki hänen nimensä. Ramin silmät laajenivat kauhusta, suu oli kuiva kuin aavikolle eksyneen matkaajan kurkku juomapullon oltua tyhjä useita päiviä. Ennenkuin Rami ehti sanoa sanaakaan, ottamaan askeltakaan, jokin tarttui hänen niskaansa. Jääkylmät sormet kietoutuivat hänen kurkkunsa ympärille ja käänsivät hänet ympäri. Rami tuijotti olentoa kasvoihin, kasvoihin, joissa ei ollut kuin tyhjät silmäkuopat. Nenän tilalla oli vain pienet viirut siinä missä sieraimet normaalisti olisivat, ja suun tilalla oli vain rivi keltaisia hampaita.

Alkuvuodesta sain idean alkaa kirjoittamaan omaa novellia, ja sen parissa vietinkin useamman yön. Kirjoittamisen vimma kun oikein iskee päälle, ei sitä tunnu pystyvän pysäyttämään. Sain kirjoitelmani valmiiksi noin kuukausi sitten, ja totesin että matka on vielä pitkä silläkin saralla. Vaikka sanoja alkaa löytymään ja lauseita muodostumaan, tarina etenee haluamallaan tavalla, on oman kirjoitustyylin löytäminen se kaikista aikaa vaativin projekti.

Halusin valita tämän artikkelin otsikoksi "kevättä rinnassa," sillä se kuvastaa loistavasti tämänhetkistä fiilistäni. Auringon paistaessa mieli on positiivinen ja halajaa jo keväisten harrastusten pariin. Kalastus ja moottoripyöräily ovat aina olleet lähellä sydäntä, ja seuraavien lämpimien kelien halatessa suomea varmasti lähdenkin uistinta uittamaan. Kun pienistä asioista jotka parantavat mieltä on kyse, oli aivan uskomattoman mukavaa lähteä kauppaan pelkässä kauluspaidassa ja farkuissa. Olen kesän lapsi, ei siitä pääse mihinkään.