Rami havahtui omaan huutoonsa, paidan selkämys oli kylmästä hiestä märkä. Hetkeen hän ei tajunnut missä oli, ja mitä oli tapahtunut. Hän nousi nopeasti penkiltä ylös, aivan kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. 
"Mitä täällä tapahtuu, nukahdinko minä..?" Ajatukset pyörivät vauhkosti Ramin päänsisällä, sinkoillen laidasta laitaan, aivan kuin yrittäen murtaa itsensä heikosta kohdasta rysähtäen ulos.
"Anteeksi, kaveri, oletko kunnossa..?" Matala miehen ääni kuului hänen takaansa ja Rami kääntyi säpsähtäen sitä kohti. Puhuja oli harmaaseen sarkamantteli takkiin pukeutunut, päälle neljänkymmenen oleva mies.
"Joo.. Joo luulisin niin.." Ramin ääni vapisi, vaikka hän kuinka yritti peitellä sitä.
"Satuin kävelemään perinteistä aamulenkkiäni kun huomasin sinut siinä penkillä, en ole nähnyt vastaavaa sätkimistä edes silloin kun poliisit antavat sähköä hunsvoteille. Rankka yö?" 
Rami ei tiedä tekikö hänen silmänsä tepposiaan, mutta katsoessaan miestä silmiin, hänet valtasi se sama pakokauhu jonka hän oli kokenut unessaan suuren hautakiven edessä. Aivan kuin näkymättömät kädet olisivat tavoitelleet hänen kurkkuaan. Rami ei miettinyt sen pidemmälle, vaan kääntyi jä lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan minkä jaloistaan pääsi.
"Hei! Odota, oletko varma että olet-.." Miehen ääni hukkui Ramin korvissa ujeltavaan tuuleen, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää mitä asiaa miehellä vielä oli.

Rami pysähtyi vasta, kun ahdistava tunne oli lähtenyt hänen rinnastaan. Vapisevin sormin hän otti povitaskustaan savukkeen, istahti suljetun terassin sisäänpääsyn portaille ja laittoi sen vapisevien, kylmien huuliensa väliin. Kun hän nappasi askinsa vierestä sytyttimen ja yritti saada tulta aikaiseksi, zipon sytytinrulla löi vain kipinää, ei tulesta tietoakaan.
"Saatanan paska!" Rami ärjäisi ja heitti zipon voimalla menemään, se osui kolahtaen asfalttiin ja hajosi kolmeen osaan. Huokaisten hän painoi päänsä, sulki silmänsä ja antoi viileän ilman virrata nenästä sisään, ja huokaisten päästi sen suustaan ulos. Rami haroi hiuksiaan, niihin kuivunut hiki sai ne tuntumaan viileiltä ja miellyttäviltä. Hänen sormensa eksyivät niskaan, ja hänen ruumistaan jäykisti yhtäkkinen kipu. Rami kaivoi kännykkänsä taskustaan, sihtasi kameran niskaansa ja otti kuvan, jonka katsominen sai hänen vatsansa muljahtamaan ympäri.

Hänen niskaansa koristi jo haalenemaan päin oleva jälki, josta selvästi erottui viisi sormea jotka olivat sitä unessa puristaneet. Jäljen ympärillä oleva iho oli tulipunaista, kuin sitä olisi poltettu jollain. Rami tuijotti kuvaa sanattomana ja kokeili vielä niskaansa, sama kipuaalto pyyhkäisi hänen ylitseen kuin aikaisemmin, saaden hänet puremaan hampaansa yhteen.
 
Tovin portailla istuttuaan Rami havahtui säpsähtäen ja katsoi ympärilleen. Vaikka kello läheni seitsemää aamulla, missään ei näkynyt ketään. Ei tylsistyneen oloisia pukumiehiä salkkujensa kanssa, ei nuorisoa matkalla kouluun, ei busseja tai ratikoita. Aivan kuin Rami olisi herännyt toiseen ulottuvuuteen. Nyt kun asiaa mietti tarkemmin, hän ei ollut nähnyt ketään edes kävellessään Hietaniemessä. Ainut ihminen jonka hän oli kohdannut, oli tuo herra joka oli kysynyt hänen vointiaan. Herra, jonka lähellä Rami tunsi pakokauhua ja kuvainnollisesti tukehtuvansa. 
Ehkä tälle kaikelle olisi selitys, vaikka sormenjäljet hänen niskassaan kielivätkin jostain muusta. Oliko hän ehkä puristanut itseään niskasta nukkuessaan? Oliko hän edes nukkunut? Muuta selitystä hän ei keksinyt.