Polku tuntui jatkuvan loputtomiin, vaikka se oli suora, Rami ei nähnyt mitä sen päässä oli. Päänsisällä kaikui kysymys, missä hän oli? Ja miksi? Polun molemmilla puolilla oli kuunvalossa aavemaisena hohtavia hautakiviä, jotka saivat Ramin niskavillat nousemaan pystyyn. Hän jatkoi matkaansa, hitaita askelia toisensa jälkeen ottaen, hikikarpalot nousivat otsalle silkasta pelosta.

Jokaisella askeleella sora valitti hänen kenkänsä alla, aivan kuin anoen ettei hän ottaisi enää yhtäkään askelta. Aivan kuin hänen haluttaisiin pysähtyvän ja kääntyvän takaisin. 
  "Mitä helvettiä tämä on, miksi olen täällä ja mikä tämä tunne rinnassani on? Oli mikä oli, lähden samaa reittiä kuin tulinkin ja-." Yhtäkkiä hänet valtasi pakokauhun tunne, aivan kuin joku tai jokin olisi uhannut häntä näkymättömällä aseella. Rami kääntyi kannoillaan, ja hänen hengityksensä salpautui näystä jonka hän kohtasi.
Aivan kuin hänen eteensä olisi laskettu suuri, musta kangas. Kangas, josta tuhannet ja taas tuhannet punaiset silmät tuijottivat häntä, aivan kuin pyytäen häntä käymään sisään. Aivan kuin odottaen, että Rami vain ottaisi askeleen eteenpäin, sinne mistä hän oli tullut, jotta nämä olennot saisivat hänestä otteen. Vetäisivät hänet mukaansa jonnekkin, josta ei olisi enää paluuta. Ramin suusta pääsi pelon ulvahdus, hän kääntyi poispäin noista kammottavista, tuijottavista painajaisista ja pinkaisi juoksuun.

Hautakivet vilisivät Ramin molemmilla puolilla hänen juostessaan henkensä edestä, sorapolku vain jatkui ja jatkui, mutta Rami ei enää välittänyt, hän halusi vain päästä pois tästä painajaismaisesta paikasta. Mitä pidemmälle hän juoksi, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen, Rami ei edes muistanut koska oli viimeksi juossut samalla tavalla. Kun hän viimein uskalsi nostaa katseensa, hän havaitsi kuinka polku alkoi vihdoin loppua, ehkä sadan metrin päässä kajasti himmeää, vieläkin aavemaisempaa valoa kuin hautakivistä hänen ympärillään.

Hän hidasti vauhtiaan, noin vajaan viiden metrin päässä hänen edessään seisoi marmorista hakattu hautakivi. Sen pinta hohti yliluonnollista valoa, ja vaikka Rami seisoi usean metrin päässä, hänet valtasi ahdistus ja pelko siitä, mitä tämä kivi piti sisällään. Hitain ja epävarmin askelin Rami lähestyi hautakiveä, siihen oli lyöty kultaa muistuttavasta materiaalista tehty laatta jossa luki: 
"Sinä petit meidät kaikki. Sinä teit sen, ei kukaan muu. Ja nyt saat maksaa."
Laatassa olevan tekstin alla luki hänen nimensä. Ramin silmät laajenivat kauhusta, suu oli kuiva kuin aavikolle eksyneen matkaajan kurkku juomapullon oltua tyhjä useita päiviä. Ennenkuin Rami ehti sanoa sanaakaan, ottamaan askeltakaan, jokin tarttui hänen niskaansa. Jääkylmät sormet kietoutuivat hänen kurkkunsa ympärille ja käänsivät hänet ympäri. Rami tuijotti olentoa kasvoihin, kasvoihin, joissa ei ollut kuin tyhjät silmäkuopat. Nenän tilalla oli vain pienet viirut siinä missä sieraimet normaalisti olisivat, ja suun tilalla oli vain rivi keltaisia hampaita.