Rami seisoi samalla polulla kuin aikaisemmin, mutta tälläkertaa se tuntui paljon lyhyemmältä. Hautakivet hänen ympärillään loivat ilmeettömiä katseita häneen, kuin vaatien häntä kävelemään eteenpäin. Hän nielaisi kuivaa kurkkuaan ja otti ensimmäisen askeleen, se tuntui vaivattomalta. Sitten toisen, kolmannen. Nyt hän tunsi sen taas: Ahdistava tunne hänen selkänsä takana voimistui, Rami kääntyi katsomaan hikikarpalot otsallaan ja haukkoi henkeään. Hautakivien juurelta oli mullasta noussut ylös niiden asukit, mädäntyneet ruumiit joiden silmissä hehkui tulipunaiset kekäleet. 
"Mene... Sinun... On mentävä... Pelasta..." Vaikka elävien kuolleiden leuat eivät liikkuneet, Rami kuuli niiden äänen päänsä sisällä. Hän kääntyä ja lähti juoksemaan eteenpäin, peittäen käsillä korvansa ja toivoen, että hän pian saapuisi polun päähän.

Rami saapui vihdoin polun päähän, hän hidasti juoksuaan ja lopulta pysähtyi taas tuon suuren, himmeää kuolemanvaloa hohtavan hautakiven luokse. Laatta oli yhä paikoillaan ja siinä luki sama teksti. Rami veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri. Kasvoton olento mustassa kaavussa seisoi hänen takanaan, tuijottaen häntä suoraa silmiin, silmillä joita ei ollut.
"Olen valmis ottamaan vastaan, mitä ikinä se onkaan. Haluan vain päättää tämän. Haluan tietää, miksi olen täällä ja mitä tuo laatan teksti tarkoittaa." Ramin ääni kuulosti paljon väsyneemmältä ja syvemmältä kuin kolmekymppisen yleensä. Olento tuijotti häntä lyhyen hetken kunnes lähti hitaasti lipumaan eteenpäin ja kosketti Ramin rintaa. Tälläkertaa kosketus aiheutti kieppumista ja Ramista tuntui, kuin hänen jalkansa irtaantuisivat maasta ja hän lähtisi lentoon, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan hänen eteensä aukesi näkymä, aivan kuin hän olisi katsonut elokuvaa. Mutta tässä filmissä päähenkilö ei ollut Hollywoodista tuttu näyttelijä, se oli Rami itse.

Rami katsoi itseään makaamassa asuntonsa lattialla, huumeneula makasi hänen vierellään yhtä liikkumattomana kuin hänen ruumiinsa. Pieni määrä kuivunutta verta oli pinttynyt piikin päähän. Ramin silmät olivat auki, mutta ne olivat sumeat. Hän hengitti heikosti. Ramin oli vaikea katsoa itseään, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja valuivat vuolaasti pitkin poskia tarttuen matkalla sänkeen.
"Minä.. Petin perheeni, en kertonut.. En välittänyt.. He ovat varmasti huolissaan, nyt ymmärrän.." Sama kieppuminen kuin aikaisemmin ja hän oli taas olennon kanssa hautakiven edessä.
"Sinä.. Olet valmis." Olennon kylmä ääni piiskasi ilmaa, hän havahtui nykäisyyn napansa alla ja ympäröivä maailma muuttui jälleen mustaksi.

Rami havahtui asuntonsa lattialta hiestä märkänä, hän nousi varoen seisomaan ja katsoi ympärilleen. Kaikki näytti siltä kuin pitikin, huonekalut olivat paikallaan ja ikkunasta näki kuinka kadut olivat täynnä elämää. Ramin katse pysähtyi lattialla makaavaan huumeneulaan, hän otti sen käteensä ja silmäili sitä hetken. Hän istui keittiön tuolille, laittoi neulan viereensä pöydälle ja kaivoi kännykän taskustaan. Avatessaan yhteystiedot hän tiesi jo mitä sanoa.

"Hei, äiti. Haluaisitko tulla kahville, meidän pitäisi puhua."